..ei varmaan koskaan lakkaa kyselemästä. Joku sisäinen etsijä minun sisälleni on eksynyt ja sillä on aina repullinen visaisia arvoituksia mietittävänään. Kysymykset eivät välttämättä ole kovin erilaisia, mutta ne elävät oikean elämän mukana. Nyt minä ihmettelen perhettäni ja lahjoja. Ihmisiä, jotka ovat pysyneet matkassa jo pidemmän aikaa. Mihin tämä kaikki on johtamassa?
Tulin tänään kotiin kassieni kanssa joulun vietosta. Aika Kuopiossa hujahti ohi, koska kipeänä sitä elää koko ajan kuin puolivaloilla. Kun partaleukainen veljeni kantoi ruokakassit tänään Ailakinkadulle, halasi pikaisesti ja palasi äidin luo autolle, ajaakseen takaisin Kuopioon, jäin ihmettelemään kämppäni hiljaisuutta yksin. Täällä taas. Laukut täynnä uusia tavaroita, lähes kaikki elämää helpottavia ja kaunistavia. Ei mitään turhaa, ei enää paketteja joiden sisältö ärsyttää. Mietin olenko taas kaiken tämän arvoinen, mietin kuinka paljon minulla on ja sitä, kuinka voin ikinä kylliksi kiittää siitä kaikesta? Miten minä voin koskaan ymmärtää tämän kaiken merkitystä? Mikä tämä elämä on ja mitä me olemme täällä toisillemme? Mitä hittoa täällä on tarkoitus tehdä? Onko se niin, että joku päivä minäkin menen päivätöihin, muutan omistusasuntoon ja saan lapsen? Menen naimisiin, äidistä tulee mummi, Henristä eno ja iskästä pappa? Toisaalta mitä muutakaan se voisi olla? Eivätkö tietyt vaiheet ole luonnollisia, jotkut jopa vääjäämättömiä?
Nämä kysymykset tuntuvat ehkä hassuilta, koska sellaistahan elämä on. Siihen kuuluu tiettyjä ajanjaksoja, tapahtumia, haaveita, odotuksia, pettymyksiä ja menetyksiä. Minusta kuitenkin tuntuu, että sieluni ei aina ihan elä samassa ajassa vallitsevan kalenterivuoden kanssa. En elä elämääni kronologisesti vaan usein tuntuu, että pystyn ikään kuin tunnetasolla elämään jonkun tulevan asian, vaikkei se vielä olekaan todellisuutta. Mielikuvat ja tunnetilat ovat niin vahvoja, etten välttämättä huomaakaan sitä konkreettista todellisuutta siinä hetkessä. Sitä pistettä mihin olen siinä vaiheessa tullut, mitä olen jo saavuttanut ja kokenut, mikä minusta on tullut. Ja katsellakseni niitä toisia sieluja jotka ympärilleni ovat kerääntyneet. Tarkastellakseni mikä on muuttunut ja mikä taas pysynyt ennallaan.
Enkä minä tiedä mistä nämä kaikki kysymykset ja tunnetilat kumpuavat ja miksi ne niin tekevät, mutta säännöllisin väliajoin huomaan kuuntelevani päässäni olevaa pohdiskelevaa vuoropuhelua. Joskus siihen osallistuu useampikin ääni, mutta yhtä kaikki, kamala miettiminen siellä on menossa.
Haluaisin kai vaan tietää mitä minä täällä olen tekemässä ja miksi. Voiko minulla olla jotain muutakin merkitystä kuin se, mitä arkeni minusta kertoo? Teenkö oikeita valintoja ja niitä asioita joita minun pitää? Ja kuka siihenkään osaa vastata? Välillä uppoan näihin kysymyksiin syvemmälle kuin toisinaan. Usein elän aivan tavallista arkea, huomaan osaavani tehdä jo useita ruokalajeja, käyväni kahviloissa ja suutelevani poikaystävääni. Vaihtavani kuulumisia äitini kanssa, lohduttavani ystävää ja käyväni keikoilla. Ottavani selvää ympärilläni olevista asioista, toimivani tuotteliaana kansalaisena ja matkustelevani. Tekeväni kaikkea ihan normaalia.
Silti se Heidi, joka tuijottaa johonkin kaukaisuuteen kaipaavasti, ei poistu. Säännöllisin väliajoin se istuu luonnon keskellä hiljaa ja kuuntelee.
Ja yrittää ymmärtää.
