Se on jännä.

Kun ensin puhutaan yhteydestä, niin puhutaan sitten samaan syssyyn myös vihasta ja omista rajoista. Tunsin tänään itseni täysin väärinkohdelluksi puhelimessa eikä muuten ollut ensimmäinen kerta, kun tunnen minua syytettävän jostain aiheettomasta. Nyt en jäänyt täysin sanattomaksi, mutta suututti silti. Saatana.

Minä tiedän, että en osaa oikein näyttää vihaani, minulle on epämiellyttävää olla konfliktitilanteissa ja annan helposti periksi. Sanon ettei minulla ole visiota, mutta todellisuudessa minulla ei oikein ole energiaa sen toteuttamiseen tai täydellistä käsitystä siitä mitä haluaisin. Huomio kiinnittyy “tärkeämpiin” asioihin, kuten toisten tavoitteet ja auttaminen. Kaipaan yhteyttä muihin ja pelkään, että toteuttamalla omia juttujani jään ulkopuolelle enkä saa ketään taakseni. Mielummin siis piiloudun jonkun toisen selän taakse tai sitten seison rivissä sanoen, että ME teimme tämän.

Jotain muutosta on ehkä alkamassa tapahtua, koska minä tunnistan jo vihani ja sen, että minua on omien arvojeni pohjalta kohdeltu väärin. En hyväksy ihan kaikkea vaikka suuri haaste on edelleen siinä, että osaisin aikaisemmin ilmaista ärtymykseni enkä jäisi hautomaan sitä. Sanoisin heti jos tuntisin ettei joku asia ole minua varten, vaikka minulla olisikin siihen edellytyksiä.

Eräänlainen kapina minulla on myös edelleen hankalina päivinä Tiimiakatemiaa vastaan, vaikka loppusuoralla mennäänkin. Välillä muistan edelleen sen, että en mennyt sinne ajatellen itseäni vaan tehdäkseni vaikutuksen erääseen ihmiseen.  Olen monen vastaantulleen seinän avulla ehkä pikku hiljaa oppinut sen mitä on vastuu omista valinnoista. Monen väärän seurauksena olen ehkä hieman oppinut harkitsemaan.

Ja viha. Se valtavan vahva tunne, kun koen minua määräiltävän tai epäiltävän. Se kertoo minulle, että tässä yhteydessä en halua enää olla. Parhaani yritin ja itsestäni uutta opin. Jos se ei riittänyt niin sitten ei. Aina vika ei voi olla minussakaan.