Olen huomannut syyllistäväni itseäni siitä, että koen tyytymättömyyttä vaikka kaikki on hyvin. Meillä on hieno Kotakahvila satamassa, aloitin apuvalmentajan tehtävät viime viikolla ja sain hyvää palautetta. Töitä on luvassa riittävästi ja vieläpä mielenkiintoisia sellaisia. Anteron kanssa yhteiselämän opettelu on lähtenyt ihan mallikkaasti liikkeelle ja eilen opetin hänelle pianonsoiton alkeita. Kun CMX:n Pelasta Maailma alkoi pikku hiljaa hahmottua hänen sormiensa toimesta ja uuden oppimisen into oli ilmassa, tunsin rauhoittavaa mielihyvää.
Silti. Joku kalvaa.
Se joku lienee ystävien puute. Tämä kuulostaa tylyltä, koska ympärilläni on koko ajan ihmisiä, hyvää mieltä ja auttamista. Mutta kaipaan tiettyjä henkilöitä. Kaipaan Kaisaa ja Annikaa. Riikan luontaista elämäniloa. Kaipaan ihmisiä, jotka tuntevat minut. Jotka jostain syystä pääsevät heti kiinni siihen mitä minä OLEN. Jotka jatkavat jotain lausetta, jotka ymmärtävät mitä haen takaa havainnoillani ja omituisilla tunnekokemuksillani. Jotka eivät sano: “Tuo on just niin Heidiä”, ” Hiton sekopää”, ” Älä mieti”.
En tiedä miten yhteys tiettyihin ihmisiin on syntynyt ja olisiko se mahdotonta synnyttää muutamien varteenotettavien ihmisten kanssa täälläkin. Ei varmaankaan. Ehkä ihmiset joita kaipaan ovat tulleet ja olleet elämässäni juuri silloin kun suorittaminen ja aikaansaaminen eivät ole olleet ykkösasioita. Ehkä minä annan itse itselleni luvan olla heidän seurassaan. Heihin ei liity mitään muuta kuin halu viettää aikaa yhdessä ja saada toinen toisiltaan jotain mitä ei voi nimetä. He ovat niitä ihmisiä, jotka ovat jättäneet jo pysyvän jäljen. Kun sen jäljen vain saisi syvenemään. Yhteisillä oivalluksilla, naurulla, kyynelillä, tempauksilla ja olemisella. Silloin siinä on kaikki. Kaikki olellinen eikä kaipauksesta ole tietoakaan.
