Eräänä iltapäivänä olin kulkemassa matkakeskuksen läpi, kun näin jotain mikä liikutti minua. Isoäiti tuli ulos matkakeskuksen sivuovista ja kaksi henkilöä terästäytyi. Äiti ja pieni poika katsoivat toisiaan ja äiti kysyi: Kumpi menee ensin? Poika katsoi äitiään ja sanoi: Mennään molemmat! Ja näin kohtasi kolme ihmistä suuressa halauksessa keskellä muita ihmisiä ja heidän kiireitään.
Minua alkoi itkettää. Melkein tuntui kun joku olisi halannut minuakin.
Tänään näin tiimikaverini kävelevän vaikeasti. En voinut olla kysymättä mikä on ja hyvä etten lähtenyt hakemaan pyörätuolia avuksi vaikkei toinen sitä tarvinnutkaan. Lähes tunsin omassa jalassani miltä kipu tuntuu.
Sellainen minä olen. Vaikutun ympäristöstä ja kerään itseeni positiivisia ja negatiivisia tuntemuksia, ajatuksia ja kysymyksiä. Jos en anna itselleni lupaa tuntea vaikkakaan jotain ei pitäisi, niin siitä ei koskaan seuraa mitään hyvää. Ja vaikka minä tiedän, että minä ylireagoin ja liioittelen kokemaani, niin se järki ei auta siinä hetkessä kun minä TUNNEN. Tunteet eivät selity analysoinilla pois. Sen tajusin, kun annoin itseni itkeä hetken aikaa Anterolle sitä ettei koti enää tuntunut samalta. Annoin itselleni luvan surra sitä, etten omasta mielestäni tunne pikkuveljeäni nyt kun hän on jo iso mies. Vaikka minulle kuinka selitetään rationaalisesti, että hän on isänsä poika eikä tarkoita mitään, niin suru ja kaikki muut tunteet ovat minussa, halusin tai en.
Se on iso asia minulle hetken aikaa ja isommaksi se kasvaa jos se ei löydä kanavaansa ulos jotenkin. Jonkun ajan päästä en ehkä enää muista että tällainenkin tunnemöykky sisälläni oli, mutta sillä hetkellä se on totta. Niin kuin on ollut sekin, että itken polvillani Tourulan kämpän lattialla sitä, etten osaa laittaa ruokaa enkä koskaan tule pärjäämään yksin. Äsken tekaisin kahden maun pizzan ja täällä tuoksuu hyvältä. Se hetki, kun itkin osaamattomuuttani on jo jossain menneessä.
Mielenkiintoista olisi tietää voiko näitä tunnehuippuja tasoittaa ja voiko itse muuttua sellaiseksi, ettei niin voimakkaasti reagoisi kaikkeen? Vai tuleeko elämässä aina uusia asioita jotka ovat minulle uusia ja sitä kautta hurjan isoja? Ja kun asia on iso niin on tunnekin. Ja siinä taas Heidiä viedään.
