Blogini päivittyy nykyään hirvittävän harvoin. Ihmettelen ehkä vieläkin enemmän asioita pääni sisällä ja sitten joudun todellisuudessani tekemään enemmän konkreettisesti. Elämästä löytyisi joka päivä asioita joista kirjoittaa, jos kirjoittajalla olisi vain aikaa pysähtyä niiden asioiden ääreen katsomaan. Jos se olisi se homma josta minulle maksetaan. Mutta ei. Nyt on ollut vain kiire Kodalle, treeneihin, messuille, Kodalle, virkistyspäiviä pitämään, treeneihin ja kotiin. Nyt alan taas tuntea sisälläni sitä tuttua riivaamisen tunnetta, mikä luultavasti johtunee siitä että alan täyttyä ja saada tarpeeksi tietyistä asioista ja ihmisistä.
Viime viikolla hyppäsin ex tempore junaan ja ajoin Pieksämäelle pizzalle. Oli pakko päästä edes hetkeksi pois. Minulla ei ollut yhtään tekosyytä miksi en voisi tehdä sitä. Loppujen lopuksi on hirvittävän asioita joita en voisi tehdä tai joiden tekeminen vahingottaisi yhtään ketään. Mielessään sitä pitää itseään vaan jotenkin kykenemättömänä toteuttamaan joitakin hulluja päähänpistojaan ja tyrmää ideoita joista saisi ennenkaikkea hyvää mieltä.
Minulla on harvoin konkreettista vastausta siihen mitä haluaisin tehdä nykyisen todellisuuteni tilalla, mihin haluaisin lomalle tai ylipäätään mikä on vinossa. Jokin vain rysähtää kertaheitolla aina päälle. Väsymys, tylsistyminen, motivoitusongelmat ja ahdistava pakon tunne. Sisukseni alkaa kapinoimaan ja haluaisi viheltää työn/tilanteen poikki silloin kun siltä tuntuu. Esim. Kodan kanssa me olemme jo saavuttaneet tavoitteemme ja minä voisin pistää koko homman pakettiin. Yrittäjähenkiset kaverini eivät kuitenkaan tietenkään luovu vielä ideasta sillä mahdollisuushan on tehdä vielä paljon tulosta. Minä en vaan saa siitä lisätuloksesta mitään iloa jos sen tekeminen on vapauteni ja omaehtoisuuteni tiellä. Näköjään pystyn motivoimaan itseni aina tiettyyn pisteeseen, vedän sen pätkän jollain ihme-energialla, opin uusia asioita, omaksun käytännöt nopeasti ja iloitsen niin kuin muutkin. Jossain vaiheessa alkaa kuitenkin se tuttu tyytymättömyys ja kyllästyminen hiipiä pintaan ja haluaisin siirtyä jo muualle. Yleensä hetkeksi rauhaan ennen kuin katselen seuraavan kivan jutun tehtäväksi. Mitään johdonmukaisuutta tai suunnitelmallisuuttahan tässä minun etenemisessäni ei ole, mutta ehkä se ei sitten vaan ole minun juttuni.
En tiedä opinko elämässäni jakamaan tämän liike-energiani jotenkin vai ovatko nämä kummalliset olot aina seuranani, kun etsin itseäni, innostun, petyn ja yritän oppia näkemään kauneutta. Mutta siitä olen varma, että uusia maisemia haluan nähdä ihan konkreettisesti kuin henkisestikin. Ja oppia paremmin myötäilemään niitä muutoksia joita tapahtuu itsessäni ja ympäristössäni. Sillä sitähän tämä elo on, jatkuvaa liikettä kohti jotain. Ja siinä välissä muutama onnen hetki ja kysymys; mitä hittoa tämä kaikki oikein merkitsee? 
