Se on jännä. Todella jännä tämä minun pääni. Miten se sahaakin tulevan ja menneen välillä sellaista kyytiä, että en pysy siinä keskellä mitenkään mukana. Saatan olla uimassa, kun hetken päästä tajuan että vaikka fyysisesti uin, olen mielessäni Ilosaaren laulurinteillä ja fiilistelen sitä, millaista on nähdä vanhoja kavereita. Kun saan jonkun ajatuksen ‘päähäni’, niin siitä on jo sellainen stoori kehitelty hetkessä, ettei sillä ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Yht’äkkiä kaikki ympärillä olevat asiat todistavat väitteen/tarinani paikkaansapitävyyttä ja yleensä täysin liioitellun sellaisen. En aivan varmasti osaa vieläkään sanoa, mitä minä pakenen näillä ‘fantasioillani’, mutta nopeasti niihin uppoan.
Olen alkanut mieltää sen draamakuningatar/kirjailijaminäksi, joka vaan jostain syystä luo jatkuvasti tarinoita ja värittää niitä kynillään mielenkiintoisimmiksi kuin ne oikeasti ovatkaan. Huikeat tunnehuiput, oletetut tulkinnat, elämän kauneus ja raadollisuus tuntuvat pohjamutia myöten, vaikka ihan oikeassa realielämässä minä teen täysin normaaleja asioita ja olen normaali nuori nainen.
Enkä minä haluaisi vaihtaa sitä mihinkään, kun koen huikeaa onnellisuutta katsellessani varjojen leikkejä ja kyetessäni eläytymään toisten onneen, ollessani avoin elämälle. Kun sen kiukuttelevan/huomionkipeän lapsen vaan saisi pidettyä enemmän aisoissa kun on kyse negatiivisemmista huomioista elämässä. Ettei se paisuttelisi niitä hirveisiin mittasuhteisiin vaan sisäisestä leikkimielisyydestään huolimatta tajuaisi, että aikuistuminen/vastuu on tosiasia.
Ja vaikka se pää saattaa 10 minuutissa muka kuvitella millaista on olla esim. Italiassa tai Thaimaassa, niin pitäisi muistaa, että ne ovat VAIN kuvitelmia, eivät muuta. En voi koskaan tietää oikeasti mitä asiat ovat, ennen kuin fyysisesti elän ne todeksi. Tämä lienee se syy miksi olen lähtenyt tekemään kaikenlaista elämässäni. Olen halunnut kokeilla radiojuontamista ja kuvitellut itseni siihen touhuun. Sitten on pitänyt vain keksiä keinot miten se kuva saadaan eläväksi. Ja sitten kokeillaan sitä. Siinä vaiheessa, kun saan päähäni sen mitä haluan, niin en hirveästi mieti esteitä sen toteutumiseksi.
Nykyään huomaan vain sen, että taktiikkani aiheuttaa ihmisissä/työnantajissa pettymystä, koska minulla ei ole tarkoitus välttämättä jäädä aloilleni pidemmäksi aikaa, vaan haluan jo uusiin maisemiin, kun toiset kuvittelevat minun olevan vasta harjoitteluvaiheessa. Minä olen omasta mielestäni jo ihan valmis, nähnyt sen mitä halusin ja haluton enää panostamaan. Luulen, että se harhakäsitys, että kaikki on mahdollista on joku henk.kohtainen suojamekanismi, mutta hellästi se pitäisi uskaltaa hajoittaa ja katsoa totuutta silmiin. Kaikki ei ole Heidi mahdollista etkä sinä todellisuudessa edes haluaisi kaikkia niitä kuvitelmiasi todeksi. Pitää todella oppia miettimään, mitä valitsee ja millaisia seurauksia sillä on. Vaikka usein teilaan todellisuuden tylsänä, on kuitenkin mahtavaa ELÄÄ ihan oikeasti eikä vain päänsä sisällä. Kun uskaltaa lähteä mukaan ja kokeilla sellaista mitä ei aikaisemmin olisi voinut kuvittellakaan, saattaa huomata että todellisuus onkin moninverroin mielenkiintoisempi kuin omaan mieleensä uskominen. Ja hitto sitä tunnetta, kun ei ole jossain asiassa antanut periksi ja huomaa kehittyvänsä. Kunnon kasvavan, tekniikan kehittyvän tai jotain muuta. Silloin minä olen itsestäni ylpeä, sillä en uskonut päätäni vaan jatkoin sinnikkäästi eteenpäin.
