Kun tarkemmin ajattelen, en usko että minä olen muuttumassa mihinkään, olen vain todellisuudessa löytämässä itseäni, luomassa uutta kuvaa itsestäni myös omaan mieleeni. Se mitä ajattelen muuttumisena, onkin esiintulemista, kuoriutumista, itselle luvan antamista kokea vetoa johonkin uuteen ja itselle ihmeelliseen. Omalla kohdallani se on nimenomaan luvanantamista- ja saamista itseltä, tunnetta että on oikeus olla onnellisempi, näyttävämpi, sanoa mitä mieltä on ja halutessaan olla hiljaa. Se on omaa hiljastakin tahtoa ja tietoa, päätösvaltaa omaan elämään, rohkeutta luottaa siihen että saan heittää vanhat käsitykset menemään jos tuntuu että niiden aika on mennä.

Jotkut ihmiset jarruttavat muutosta, toiset vauhdittavat sitä välillä hurjastikin. Äidille olen varmasti aina käytännöllisesti kömpelö tytär, tiimikavereille hyväntahtoinen hippisieluinen täti. Luomme toisillemme rooleja, mutta itselleni minä haluaisin olla omia valintojaan ja riskejään ottava nainen, joka tekee niin kuin oikeaksi kokee. Ja tahtoisin olla myös sellainen tyttöystävä ja ystävä, joka antaa tilaa toisten muutoksille vastustamatta. Olisi kauheaa jos rakkautensa nimissä vaatisi toista olemaan aina sellainen kuin itse haluan.

Aion lähipäivinä sovittaa jokaisen vaatekappaleen jonka omistan ja tunnustella olenko minä enää tämä. Käyn läpi korut, asusteet, hatut ja huivit. Luovun jokaisesta, joka ei ole enää tämä Heidi jonka nyt tunnen. Onneni on nimittäin seurausta siitä, että minä itse tein jotain satuttamatta ketään tietoisesti. Myös vastuu on onnea. Riemua siitä, että uskalsin.

Tästäkin keväästä tulee hieno. Tunnen sen ytimissäni vahvasti. Täältä tullaan elämä <3

Tiesin jo Kuopioon lähtiessäni, että jotakin on taas sisustassa liikkeellä. Kaisa sanoi, että olen muuttunut ja tiedän sen. Kuopiossa kohtasin menneisyyttä Metun, Lauran, Lauran vanhempien ja Annen kautta. Annikan ja Riikan lasken nykyisyyteenikin niin vahvasti etten osaa heistä heijastaa itsessäni tapahtunutta muutosta niin vahvasti. Yllätyin kuitenkin miten kaikki oli jotenkin kuin ennen. Oli ilo nähdä Lauraa ja tajuta, että vaikka toinen tekee toista ja toinen toista, ei yhteistä historiaa voi pyyhkiä pois. Kun toinen on ns. mennyt elämässään eteenpäin ja elää sen mukaisesti, voi kuitenkin miettiä minkä arvoista kaikki se “yrittäminen” on ollut? Tiedän, että olen lähdössä hienolle matkalle töiden ansiosta, saamassa korkeakoulututkintoa ja varmistamassa ‘selustaa’ (?). MUTTA. Koko ajan minä kuulen vahvemmin sen äänen, joka kertoo että minun on aika mennä eteenpäin. Jollain tavalla. Luopua vanhoista vaatteista ja turhista tavaroista, uskoa omaan tapaani olla, vaalia niitä ihmissuhteita joista haluan pitää kiinni ja elvyttää jo hiipuneita. Olla tavoittelematta enää yhtään hienoa projektia vain sen takia, että maan päälle luotu järjestelmä nimeltään Tiimiakatemia tuntuu odottavan sen jäseniltään yhä uskomattomampia suorituksia. Minä en ole ihminen joka haluaa repiä itseään uramaailmassa hajalle vaan nyt tuntuisi olevan edes jonkuntasoisen uomaan asettuminen, painotusten muuttumisen aika.

Yhteinen aika Anteron kanssa ja sen tuoma onnentunne on varmasti vaikuttanut siihen, että olen tajunnut vahvemmin kuka minä oikeastaan olen tai millainen minä haluan olla. Haluanko vaikutettavan itseeni miltä taholta ja kuinka paljon. Maisema vaihtuu, lehti kääntyy. Tai sitten asiat pysyvät ennallaan, minä vain katson niitä taas hieman eri kantilta.

Olen alkanut mieltää sen draamakuningatar/kirjailijaminäksi, joka vaan jostain syystä luo jatkuvasti tarinoita ja värittää niitä kynillään mielenkiintoisimmiksi kuin ne oikeasti ovatkaan. Huikeat tunnehuiput, oletetut tulkinnat, elämän kauneus ja raadollisuus tuntuvat pohjamutia myöten, vaikka ihan oikeassa realielämässä minä teen täysin normaaleja asioita ja olen normaali nuori nainen.

Enkä minä haluaisi vaihtaa sitä mihinkään, kun koen huikeaa onnellisuutta katsellessani varjojen leikkejä ja kyetessäni eläytymään toisten onneen, ollessani avoin elämälle. Kun sen kiukuttelevan/huomionkipeän lapsen vaan saisi pidettyä enemmän aisoissa kun on kyse negatiivisemmista huomioista elämässä. Ettei se paisuttelisi niitä hirveisiin mittasuhteisiin vaan sisäisestä leikkimielisyydestään huolimatta tajuaisi, että aikuistuminen/vastuu on tosiasia.

Ja vaikka se pää saattaa 10 minuutissa muka kuvitella millaista on olla esim. Italiassa tai Thaimaassa, niin pitäisi muistaa, että ne ovat VAIN kuvitelmia, eivät muuta. En voi koskaan tietää oikeasti mitä asiat ovat, ennen kuin fyysisesti elän ne todeksi. Tämä lienee se syy miksi olen lähtenyt tekemään kaikenlaista elämässäni. Olen halunnut kokeilla radiojuontamista ja kuvitellut itseni siihen touhuun. Sitten on pitänyt vain keksiä keinot miten se kuva saadaan eläväksi. Ja sitten kokeillaan sitä. Siinä vaiheessa, kun saan päähäni sen mitä haluan, niin en hirveästi mieti esteitä sen toteutumiseksi.

Nykyään huomaan vain sen, että taktiikkani aiheuttaa ihmisissä/työnantajissa pettymystä, koska minulla ei ole tarkoitus välttämättä jäädä aloilleni pidemmäksi aikaa, vaan haluan jo uusiin maisemiin, kun toiset kuvittelevat minun olevan vasta harjoitteluvaiheessa. Minä olen omasta mielestäni jo ihan valmis, nähnyt sen mitä halusin ja haluton enää panostamaan. Luulen, että se harhakäsitys, että kaikki on mahdollista on joku henk.kohtainen suojamekanismi, mutta hellästi se pitäisi uskaltaa hajoittaa ja katsoa totuutta silmiin. Kaikki ei ole Heidi mahdollista etkä sinä todellisuudessa edes haluaisi kaikkia niitä kuvitelmiasi todeksi. Pitää todella oppia miettimään, mitä valitsee ja millaisia seurauksia sillä on. Vaikka usein teilaan todellisuuden tylsänä, on kuitenkin mahtavaa ELÄÄ ihan oikeasti eikä vain päänsä sisällä. Kun uskaltaa lähteä mukaan ja kokeilla sellaista mitä ei aikaisemmin olisi voinut kuvittellakaan, saattaa huomata että todellisuus onkin moninverroin mielenkiintoisempi kuin omaan mieleensä uskominen. Ja hitto sitä tunnetta, kun ei ole jossain asiassa antanut periksi ja huomaa kehittyvänsä. Kunnon kasvavan, tekniikan kehittyvän tai jotain muuta. Silloin minä olen itsestäni ylpeä, sillä en uskonut päätäni vaan jatkoin sinnikkäästi eteenpäin.

Viime viikolla hyppäsin ex tempore junaan ja ajoin Pieksämäelle pizzalle. Oli pakko päästä edes hetkeksi pois. Minulla ei ollut yhtään tekosyytä miksi en voisi tehdä sitä. Loppujen lopuksi on hirvittävän asioita joita en voisi tehdä tai joiden tekeminen vahingottaisi yhtään ketään. Mielessään sitä pitää itseään vaan jotenkin kykenemättömänä toteuttamaan joitakin hulluja päähänpistojaan ja tyrmää ideoita joista saisi ennenkaikkea hyvää mieltä.

Minulla on harvoin konkreettista vastausta siihen mitä haluaisin tehdä nykyisen todellisuuteni tilalla, mihin haluaisin lomalle tai ylipäätään mikä on vinossa. Jokin vain rysähtää kertaheitolla aina päälle. Väsymys, tylsistyminen, motivoitusongelmat ja ahdistava pakon tunne. Sisukseni alkaa kapinoimaan ja haluaisi viheltää työn/tilanteen poikki silloin kun siltä tuntuu. Esim. Kodan kanssa me olemme jo saavuttaneet tavoitteemme ja minä voisin pistää koko homman pakettiin. Yrittäjähenkiset kaverini eivät kuitenkaan tietenkään luovu vielä ideasta sillä mahdollisuushan on tehdä vielä paljon tulosta. Minä en vaan saa siitä lisätuloksesta mitään iloa jos sen tekeminen on vapauteni ja omaehtoisuuteni tiellä. Näköjään pystyn motivoimaan itseni aina tiettyyn pisteeseen, vedän sen pätkän jollain ihme-energialla, opin uusia asioita, omaksun käytännöt nopeasti ja iloitsen niin kuin muutkin. Jossain vaiheessa alkaa kuitenkin se tuttu tyytymättömyys ja kyllästyminen hiipiä pintaan ja haluaisin siirtyä jo muualle. Yleensä hetkeksi rauhaan ennen kuin katselen seuraavan kivan jutun tehtäväksi. Mitään johdonmukaisuutta tai suunnitelmallisuuttahan tässä minun etenemisessäni ei ole, mutta ehkä se ei sitten vaan ole minun juttuni.

En tiedä opinko elämässäni jakamaan tämän liike-energiani jotenkin vai ovatko nämä kummalliset olot aina seuranani, kun etsin itseäni, innostun, petyn ja yritän oppia näkemään kauneutta. Mutta siitä olen varma, että uusia maisemia haluan nähdä ihan konkreettisesti kuin henkisestikin. Ja oppia paremmin myötäilemään niitä muutoksia joita tapahtuu itsessäni ja ympäristössäni. Sillä sitähän tämä elo on, jatkuvaa liikettä kohti jotain. Ja siinä välissä muutama onnen hetki ja kysymys; mitä hittoa tämä kaikki oikein merkitsee?

Minua alkoi itkettää. Melkein tuntui kun joku olisi halannut minuakin.

Tänään näin tiimikaverini kävelevän vaikeasti. En voinut olla kysymättä mikä on ja hyvä etten lähtenyt hakemaan pyörätuolia avuksi vaikkei toinen sitä tarvinnutkaan. Lähes tunsin omassa jalassani miltä kipu tuntuu.

Sellainen minä olen. Vaikutun ympäristöstä ja kerään itseeni positiivisia ja negatiivisia tuntemuksia, ajatuksia ja kysymyksiä. Jos en anna itselleni lupaa tuntea vaikkakaan jotain ei  pitäisi, niin siitä ei koskaan seuraa mitään hyvää.  Ja vaikka minä tiedän, että minä ylireagoin ja liioittelen kokemaani, niin se järki ei auta siinä hetkessä kun minä TUNNEN. Tunteet eivät selity analysoinilla pois. Sen tajusin, kun annoin itseni itkeä hetken aikaa Anterolle sitä ettei koti enää tuntunut samalta. Annoin itselleni luvan surra sitä, etten omasta mielestäni tunne pikkuveljeäni nyt kun hän on jo iso mies. Vaikka minulle kuinka selitetään rationaalisesti, että hän on isänsä poika eikä tarkoita mitään, niin suru ja kaikki muut tunteet ovat minussa, halusin tai en.

Se on iso asia minulle hetken aikaa ja isommaksi se kasvaa jos se ei löydä kanavaansa ulos jotenkin. Jonkun ajan päästä en ehkä enää muista että tällainenkin tunnemöykky sisälläni oli, mutta sillä hetkellä se on totta. Niin kuin on ollut sekin, että itken polvillani Tourulan kämpän lattialla sitä, etten osaa laittaa ruokaa enkä koskaan tule pärjäämään yksin. Äsken tekaisin kahden maun pizzan ja täällä tuoksuu hyvältä. Se hetki, kun itkin osaamattomuuttani on jo jossain menneessä.

Mielenkiintoista olisi tietää voiko näitä tunnehuippuja tasoittaa ja voiko itse muuttua sellaiseksi, ettei  niin voimakkaasti reagoisi kaikkeen?  Vai tuleeko elämässä aina uusia asioita jotka ovat minulle uusia ja sitä kautta hurjan isoja? Ja kun asia on iso niin on tunnekin. Ja siinä taas Heidiä viedään.

Minä tiedän, että en osaa oikein näyttää vihaani, minulle on epämiellyttävää olla konfliktitilanteissa ja annan helposti periksi. Sanon ettei minulla ole visiota, mutta todellisuudessa minulla ei oikein ole energiaa sen toteuttamiseen tai täydellistä käsitystä siitä mitä haluaisin. Huomio kiinnittyy “tärkeämpiin” asioihin, kuten toisten tavoitteet ja auttaminen. Kaipaan yhteyttä muihin ja pelkään, että toteuttamalla omia juttujani jään ulkopuolelle enkä saa ketään taakseni. Mielummin siis piiloudun jonkun toisen selän taakse tai sitten seison rivissä sanoen, että ME teimme tämän.

Jotain muutosta on ehkä alkamassa tapahtua, koska minä tunnistan jo vihani ja sen, että minua on omien arvojeni pohjalta kohdeltu väärin. En hyväksy ihan kaikkea vaikka suuri haaste on edelleen siinä, että osaisin aikaisemmin ilmaista ärtymykseni enkä jäisi hautomaan sitä. Sanoisin heti jos tuntisin ettei joku asia ole minua varten, vaikka minulla olisikin siihen edellytyksiä.

Eräänlainen kapina minulla on myös edelleen hankalina päivinä Tiimiakatemiaa vastaan, vaikka loppusuoralla mennäänkin. Välillä muistan edelleen sen, että en mennyt sinne ajatellen itseäni vaan tehdäkseni vaikutuksen erääseen ihmiseen.  Olen monen vastaantulleen seinän avulla ehkä pikku hiljaa oppinut sen mitä on vastuu omista valinnoista. Monen väärän seurauksena olen ehkä hieman oppinut harkitsemaan.

Ja viha. Se valtavan vahva tunne, kun koen minua määräiltävän tai epäiltävän. Se kertoo minulle, että tässä yhteydessä en halua enää olla. Parhaani yritin ja itsestäni uutta opin. Jos se ei riittänyt niin sitten ei. Aina vika ei voi olla minussakaan.

Silti. Joku kalvaa.

Se joku lienee ystävien puute. Tämä kuulostaa tylyltä, koska ympärilläni on koko ajan ihmisiä, hyvää mieltä ja auttamista. Mutta kaipaan tiettyjä henkilöitä. Kaipaan Kaisaa ja Annikaa. Riikan luontaista elämäniloa. Kaipaan ihmisiä, jotka tuntevat minut. Jotka jostain syystä pääsevät heti kiinni siihen mitä minä OLEN. Jotka jatkavat jotain lausetta, jotka ymmärtävät mitä haen takaa havainnoillani ja omituisilla tunnekokemuksillani. Jotka eivät sano: “Tuo on just niin Heidiä”, ” Hiton sekopää”, ” Älä mieti”.

En tiedä miten yhteys tiettyihin ihmisiin on syntynyt ja olisiko se mahdotonta synnyttää muutamien varteenotettavien ihmisten kanssa täälläkin. Ei varmaankaan. Ehkä ihmiset joita kaipaan ovat tulleet ja olleet elämässäni juuri silloin kun suorittaminen ja aikaansaaminen eivät ole olleet ykkösasioita. Ehkä minä annan itse itselleni luvan olla heidän seurassaan. Heihin ei liity mitään muuta kuin halu viettää aikaa yhdessä ja saada toinen toisiltaan jotain mitä ei voi nimetä. He ovat niitä ihmisiä, jotka ovat jättäneet jo pysyvän jäljen. Kun sen jäljen vain saisi syvenemään. Yhteisillä oivalluksilla, naurulla, kyynelillä, tempauksilla ja olemisella. Silloin siinä on kaikki. Kaikki olellinen eikä kaipauksesta ole tietoakaan.

Muuten.
Elämä on ollut hyvää. Olen kokenut työssä tasapainoisuutta ja osaamisen tunnetta. En ole enää täysin amatööri ja se on hieno tunne. Olen saanut hommani hoidettua ja sen jälkeen pyrkinyt keskittymään muuhun. Anteron kanssa on hyvä olla, vaikka ei tässä vielä olla valmiita mihinkään suurempiin askeliin. Tässä on nyt taas useampi kuukausi opeteltu toisen huomioonottamista ja asioiden jakamista. Kulmat hiotuvat pikku hiljaa, mutta tuskin ne lopullisesti koskaan mihinkään katoavat. Antero on innoissaan omista jutuistaan ja minä omistani. Välillä on kyhnäyskausia ja kotielämän viettoa, välillä molemmat tarvitsevat täysin omaa rauhaa. Välillä hermostun täysin häneen ja hän minuun, nyt sitä osaa vaan jo tunnistaa mistä ne kahnaukset syntyvät ja mikä osuus itsellä on niihin. Parasta on rehellisyys ja ymmärrys siitä millainen toinen pohjimmiltaan on. Ei kai sitä täysin tajua vieläkään, mutta paremmin jo. Tajuaa samalla itseäänkin.

Kunhan minä saan itseni fyysisesti taas kuntoon, niin tulevaisuus näyttää valoisalta. Olen iloinen Kotakahvilastamme ja uskon sen tuovan paljon hyviä hetkiä tähän talveen. Olen iloinen luovuusohjelmasta, joka starttaa parin viikon päästä ja siitä mitä uutta se voi opettaa. Sen parissa työskennellessäni olen kokenut olevani oikealla paikalla.

Nyt lepäämään. Jos se kehokin siitä tokenisi.

On ollut ihmeellisen hyvä olla. Vesileikkejä Aalto Alvarissa, useita kävelylenkkejä, Guitar Heron soittamista Gigantissa ja miniläppärilaukun metsästämistä pitkin Seppälän kaupunginosaa. Yhdessä, jatkuvan naljailun ja pussailun siivittäessä lomapäiviä. Tuntuu vähän siltä kuin olisin tullut kotiin. Että tähän voisikin luottaa, jäälle astuttaessa ruumiin paino ei saisikaan halkeamia leviämään joka puolelle niin, että pudotus olisi taas edessä. Että tämä jää kestäisikin.

Yhden palasen loksahtaminen paikoilleen saa kaipaamaan samaa tunnetta muuallekin elämään.

Ajatella.

Jos minä en pohjimmiltani olekaan mitään muuta kuin tuo otsikko? Mitä jos en edes odottaisi itseltäni muuta, enkä hamuaisi aina jotain toista roolia? Mitä jos otsikko riittäisikin? Se riittäisi rakentamaan myös ammatti-identiteetin? Se riittäisi elämälle? Että minulle sittenkin pinnistelemättä löytyisi oma paikka? Että löytyisi työ, jossa minä riittäisin ilman että koen tyhjentyneeni päivän päätyttyä? Työ, jossa saisin käyttää vahvuuksiani ja josta saisin iloa? Joka ei taistelisi arvojani vastaan. Päiviä, jolloin tietäisin tehneeni parhaani, ilman että tyytymättömyys kalvaa sisuskaluja. Jolloin tietäisin olevani oikealla paikalla ja tietäisin, etten mene sillä paikalla hukkaan. Työ, jossa voisin myös tulla kotiin.

En minä tarkoita ettenkö minä haluaisi taitojani kehittää, etteikö olisi mukava onnistua asiakkaan tai työnantajan mielestä. Mutta tärkeintä olisi tietää tekevänsä jotain sellaista mikä veisi eteenpäin, jotain sellaista joka tekisi minusta ihmisenä laajemman.
Ja tärkeintä olisi, että luottamus elämään olisi suurempi kuin hermostunut pohjavire joka aktivoituu aina mielikuvituksen voimasta. Kuvitelmista, jossa elämässä tulisi saada aikaan jotain mieletöntä, jotta täällä kelpaisi tallustella tyytyväisenä. Että saisi luvan olla kesken ja sekin olisi riittävän hyvä. Ettei tarvitsisi olla yhtään sen vanhempi ja viisaampi kuin oikeasti onkaan.

Tulin tänään kotiin kassieni kanssa joulun vietosta. Aika Kuopiossa hujahti ohi, koska kipeänä sitä elää koko ajan kuin puolivaloilla. Kun partaleukainen veljeni kantoi ruokakassit tänään Ailakinkadulle, halasi pikaisesti ja palasi äidin luo autolle, ajaakseen takaisin Kuopioon, jäin ihmettelemään kämppäni hiljaisuutta yksin. Täällä taas. Laukut täynnä uusia tavaroita, lähes kaikki elämää helpottavia ja kaunistavia. Ei mitään turhaa, ei enää paketteja joiden sisältö ärsyttää. Mietin olenko taas kaiken tämän arvoinen, mietin kuinka paljon minulla on ja sitä, kuinka voin ikinä kylliksi kiittää siitä kaikesta? Miten minä voin koskaan ymmärtää tämän kaiken merkitystä? Mikä tämä elämä on ja mitä me olemme täällä toisillemme? Mitä hittoa täällä on tarkoitus tehdä? Onko se niin, että joku päivä minäkin menen päivätöihin, muutan omistusasuntoon ja saan lapsen? Menen naimisiin, äidistä tulee mummi, Henristä eno ja iskästä pappa?  Toisaalta mitä muutakaan se voisi olla? Eivätkö tietyt vaiheet ole luonnollisia, jotkut jopa vääjäämättömiä?

Nämä kysymykset tuntuvat ehkä hassuilta, koska sellaistahan elämä on. Siihen kuuluu tiettyjä ajanjaksoja, tapahtumia, haaveita, odotuksia, pettymyksiä ja menetyksiä. Minusta kuitenkin tuntuu, että  sieluni ei aina ihan elä samassa ajassa vallitsevan kalenterivuoden kanssa. En elä elämääni kronologisesti vaan usein tuntuu, että pystyn ikään kuin tunnetasolla elämään jonkun tulevan asian, vaikkei se vielä olekaan todellisuutta. Mielikuvat ja tunnetilat ovat niin vahvoja, etten välttämättä huomaakaan sitä konkreettista todellisuutta siinä hetkessä. Sitä pistettä mihin olen siinä vaiheessa tullut, mitä olen jo saavuttanut ja kokenut, mikä minusta on tullut. Ja katsellakseni niitä toisia sieluja jotka ympärilleni ovat kerääntyneet. Tarkastellakseni mikä on muuttunut ja mikä taas pysynyt ennallaan.

Enkä minä tiedä mistä nämä kaikki kysymykset ja tunnetilat kumpuavat ja miksi ne niin tekevät, mutta säännöllisin väliajoin huomaan kuuntelevani päässäni olevaa pohdiskelevaa vuoropuhelua. Joskus siihen osallistuu useampikin ääni, mutta yhtä kaikki, kamala miettiminen siellä on menossa.

Haluaisin kai vaan tietää mitä minä täällä olen tekemässä ja miksi. Voiko minulla olla jotain muutakin merkitystä kuin se, mitä arkeni minusta kertoo? Teenkö oikeita valintoja ja niitä asioita joita minun pitää? Ja kuka siihenkään osaa vastata? Välillä uppoan näihin kysymyksiin syvemmälle kuin toisinaan. Usein elän aivan tavallista arkea, huomaan osaavani tehdä jo useita ruokalajeja, käyväni kahviloissa ja suutelevani poikaystävääni. Vaihtavani kuulumisia äitini kanssa, lohduttavani ystävää ja käyväni keikoilla. Ottavani selvää ympärilläni olevista asioista, toimivani tuotteliaana kansalaisena ja matkustelevani. Tekeväni kaikkea ihan normaalia.

Silti se Heidi, joka tuijottaa johonkin kaukaisuuteen kaipaavasti, ei poistu. Säännöllisin väliajoin se istuu luonnon keskellä hiljaa ja kuuntelee.

Ja yrittää ymmärtää.